4 & 5 päivä: Moskova – Kazan – Ufa
Matkamme jatkui aamulähdöllä Moskovan länsipuolella sijainneesta hotellistamme. Heti aamulla huomasimme, että Viipurissa kahdeksi kuukaudeksi ostamamme rajaton nettiyhteys oli tyhjentänyt saldonsa. Jouduimme vähän taistelemaan saadaksemme videopäivityksen teille asti, mutta ennen pitkää sekin onnistui.
Onneksi oli vain sunnuntaiaamun vähäinen liikenne kaupungin kehäteillä, sillä arkiruuhkissa hommaan olisi tuhrautunut tunti jos toinenkin. Matkaa seuraavaan yöpymispaikkaan, Kazaniin, oli luvassa 800km, joten tiesimme päivästä
tulevan pitkä.
Alkumatkasta kohdallemme osui matkan ensisateet, jotka tekivät uraantuneesta asfaltista sopivan vesiliukumäen Möhköfantille. Luulen vähän, että möhkis nautti viileästä vedestä, vaikka välillä se hätääntyi kovasti, kun isot autot pullauttivat ohituskaistan urien vedet sen kasvoille. Maisemia ei ollut koko päivänä juuri nimeksikään, ja tie oli varsinkin puolivälissä aika hazardissa kunnossa.
VINKKI: Jos haluat lomailla autoillen, välttele pääteitä. Toki niiltä pääsee nopeiten perille ja niiden varrella on parhaiten palvelua, mutta maisemia niistä ei näe, ja niiden tahti on liian kova stressittömään ajoon.
Saavuimme Kazaniin yömyöhällä ja jouduimme ajamaan viimeiset 60 km pimeällä. Onneksi kazanilainen vaihto-oppilaskontaktimme oli järjestänyt meille englanninkielisen kotimajoituksen valmiiksi, joten ei muuta kuin pikaruokaravintolan pihalle ja osoite puhelimen kartalle.
Päivän jälkeen olimme kaikki nälkäisiä ja rättiväsyneitä. Mieliala kahden neljäntoista tunnin ajopäivän jälkeen oli alhaisin koko matkalta. Ainoa lohtu oli, että seuraavan päivän kohteeseen Ufaan oli vain 500km.
Kazan – Ufa
Nukuimme vähän pitempään yöllä (8 h), jotta matkan rasitukset eivät painaisi reissun kovimilla etapeilla meitä niin pahasti.
Aamulla kerkesimme tutustumaan tunnin verran Kazaniin ja täytyy kyllä myöntää, että kaupungissa on nuorekasta vetovoimaa. Ymmärrän hyvin, miksi suomalaiset jääkiekkoilijatkin tykkävät pelata AZ Kazanin riveissä; asuinkaupunkina Kazan varmaan on huippu!
VINKKI: Jos mielit Venäjän kaupunkeja tutkimaan, myös junaverkosto on suunnattoman kattava vaikkakin hidas.
Matka jatkui toiseen jääkiekkokaupunkiin, Ufaan, täydellisessä säässä, ja matkan ensimmäisissä henkeä salpaavissa maisemissa. Aakeeta laakeeta lievästi kumpuilevaa peltoa oli kilometreittäin molempiin suuntiin. Majesteettiset pilvet ja huippulaatuinen tie vielä kruunasivat matkan.
Ufasta löysimme itsemme klo 19 – tai niin luulimme. Olimme huomaamattamme ajaneet kahden aikavyöhykkeen läpi, ja kello oli jo 21. Meillä ei ollut majapaikkaa eikä päivällistä.
Ufa
Päivän viimeisillä valonrippeissä päätimme lähteä etsimään ihmisten unelmia I dream -kyltin kanssa patsaskukkulalta joen rannalla. Puolisen tuntia etsimme satojen ihmisten joukosta ihmisiä, jotka puhuisivat englantia, emmekä millään löytäneet yhtä ainutta. Nälkä tykytti otsasuonta, ja lievä huoli majoituksesta kaiveli mieltä. Olin jo valmis luovuttamaan.
Pyörin paikallani, kyltti toisessa kädessä ja kamera toisessa, samalla kuin Mikael vielä jatkoi etsintää. Suljin silmäni ja päätin jo mielessäni luovuttaa, mutta yhtäkkiä ympärilläni oli joukko nuoria, jotka selkeällä englannilla totesivat ”We want to be a part of yout project.”
Kaverussarja löysi meille yösijan, esitteli meille kaupunkia ja vei meidät syömään. He uhrasivat aikaansa tehdäkseen meidän Ufa-illasta parhaan mahdollisen. Kaupunki itsessään ei tehnyt minuun kovin erikoista vaikutusta, mutta sen ihmiset tosiaan tekivät!
Yö
Nukuimme neuvostoaikaisessa kerrostalossa, jossa oli tunkkainen aquanvärinen porraskäytävä ja tiukat metalliovet magneettilukoilla jokaisella ovella. Kaverukset olivat olleet superystävällisiä ja luotettavanoloisia, mutta kun Rico aamuneljältä kuuli ulkoven aukeavan, alkoi pelottavin ja sydäntäriistävin eläimellinen varoitushuuto, jonka olen koskaan kuullut: JUHO, JUHO, JUHO!
Mikael säntäsi ylös valmiina taltuttamaan koko Ufan mafian 50 kilon elopainollaan. Ricolla oli nyrkit valmiina takomaan mitä ikinä sieltä eteisestä oikein hyökkäisikään.
Mitäs minä sitten tein? No, ensinnäkin säikähdin puolikuoliaaksi Ricon huutoa ja rupesin huutamaan takaisin: MITÄ, MITÄ, MITÄ? Sitten juoksin eteisestä sisään ihmettelemään sitä testosteronin määrää mitä ilmassa leijui. Olin herännyt yöllä janoon, ja vesipullot olivat autossa, joten olin käynyt hakemassa itselleni sellaisen.
Koko tilanne muuttui aggressiivisesta pelosta niin nopeasti naurukarkeloksi, että se jää elämään mieliimme loppuelämäksi, tosin ei varmasti yhtä elävästi
kuin Ricon huudot.
Menimme takaisin nukkumaan naapurien puheensorinan kuuluessa seinien läpi. Episodissa taisi herätä koko talo. Rico ei kuulemma meinannut saada unta enää – pärinä kun oli herättänyt miespolon joka
solun.
Seuraavassa päivityksessä valloitamme Uralit!