Matka Delhistä Dhangadhiin Nepalissa on vain 460 km. Lähdimme liikenteeseen aamukahdeksalta ja luulimme, että ehtisimme hyvin valoisan aikaan perille. Mieleni valtasi kuitenkin tuttu fiilis, kun taisteltimme autossa pimeäntuloa vastaan ja määränpäänä oli jokin täysin tuntematon kaupunki. Lähestyimme Nepalin rajaa tuskallisen hitaasti. Paikallinen kontakti soitteli tullimiehille molemmilla puolilla rajaa, ja pyysi olemaan pitempään kuin normaalisti töissä. He lupasivat olla seitsemään asti. Kello oli kuusi, kun matkaa rajalle oli vielä kahden ja puolen tunnin verran. Ei auttanut kun luovuttaa, etsiä majapaikka ja jatkaa aamuvarhaisella. Löysimme kadulle ihan hienolta näyttävän hotellin, jonka pihaa vartioi komeaviiksinen pyssymies. Saimme kaksi neljän hengen huonetta 17 euroon yhteensä. Huoneet eivät olleet kovin luksustasoa. Tarkemmin ottaen kaikille muille matkalaisille kuin paikallisille ja minulle ne olivat saastasimmat huoneet, missä he ovat ikinä nukkuneet. 
Seuraavana päivänä lähdimme varhain liikkeelle ja pääsimme helposti ulos Intiasta. Nepalin tulliasema ei ollut auki, kun oli paikallinen sunnuntai (lauantaina), joten päätimme jatkaa matkaa päivän tehtäviin ja palata illalla, kun tullimies lupasi ystävällisesti tulla käymään toimistolla. 
Timolla sylissä tullitalon yläkerrassa asuvan muksu
Ryhmämme jakaantui kahtia. Minulla ja Mikaelilla oli ohjelmana Fida Internationalin Eväät Elämään -kampanjaan kuvattava video. Eväät Elämään on vuosittain järjestettävä keräys, jossa lipas- ja tempauskerääjät kasaavat lahjoituspottia johonkin tiettyyn kohteeseen. Vuonna 2014 teemana on lasten terveyttä edistävä työ, ja kohteina ovat minulle hyvin tärkeät Kambodza ja Nepal, joten oli vain luonnollista, että kuvaisimme kampanjaa tukevan videon Nepalista. Videon näette sitten, kun se joskus valmistuu, mutta heitänpä sinulle kysymyksen jo nyt: minkämoisen tempauksen sinä voisit tehdä keräystä tukeaksesi? 
Kävellessämme kylänraittia, johon Fidan paikallinen yhteistyökumppani oli kunnan kanssa rakentanut 45 vessaa, kyselimme kylän nimeä. Olimme täysin ymmällämme vastauksesta: kylän nimi oli ”Dream Camp” eli Unelmien leiri. Sopii aika hyvin reissuun, jonka päätehtävänä on kuvata loppuosa Unelmien elokuvaan, jota muu ryhmämme para-aikaa teki vuorilla. Kylässä oli leppoisa tunnelma ja väki vaikutti onnelliselta tilanteeseensa. Maata heillä ei ole, palkallisia töitä ei juuri ole lähialueilla tarjolla ja elämä on hyvin yksinkertaista ilman sähköjä tai muutakaan, mitä rahalla pitää ostaa. Heillä on nyt kuitenkin vessat, koulu on suhteellisen lähellä, pikkukalaa saa lähipurosta ja riisiä työpanosta vastaan maanomistajilta. Joillakin on kotieläimiä ja vaikka ne kulkevat vapaana pitkin kylänraittia, kylän päätie on puhtaampi kuin suomalaisen pikkukaupungin. Kyläläisillä on kunnia-asia pitää kylänsä puhtaana. 
Juttelimme kyläläisten kanssa pari tuntia, tutustuttiin heidän arkisiin puuhinsa, kuvattiin vähän materiaalia videoon ja yksinkertaisesti vaan nautittiin hyvästä hetkestä hyvien ja aitojen ihmisten kanssa. 
Meidän kyläkäyntimme sujui mainiosti ja toinen tiimimme oli löytänyt sopivat kuvauspaikat elokuvaa varten kuvattavia otoksia varten. Kaikki näytti etenevän mukavasti, kunnes saimme soiton Intian tullista. Jotain oli vialla ja piti kiirehtiä takaisin, koska he eivät puolestaan olisi auki sunnuntaina. Kelloa vastaan taistellen ajoimme hurjaa vauhtia takaisin Intian tullille. Hoidimme Nepalin tullitarkastukset siinä samassa rytäkässä, joka venähti sitten nelituntiseksi projektiksi, kun lisäkuvia piti saada ja vaikka mitä muuta. 
Ei päivä ihan ongelmitta mennyt muutenkaan. Majapaikassa kävin suihkussa ja koska paikallisittain kylpyhuoneet ovat 20 cm korkeammalla muita huoneita (putkia ei vissiin osata laittaa lattiaan muuten), pois tullessani liukastuin pahasti. Kaksinkertaisen kokoiseksi paisunut kämmen oli kuitenkin pieni hinta siitä, miten lähellä oli kallon tai niskan murtuminen kiviseen 20 cm korkeaan kynnykseen. Vaatteet päälle saatuani koitin ottaa vielä mallikuvan asennosta, johon kaaduin. Kun laitoin käteni samaan kohtaan, missä se oli ollut kaatuessani, pääni osui aina kynnykseen. Kuitenkaan en ollut satuttanut sitä. Noh, kaiketi oli suojelusenkelit tälläkin kertaa matkassa! 
Seuraavissa blogimerkinnöissä matkataan taas autolla, tällä kertaa Nepalin läpi noin 1000km matkan kouluille ja sieltä Kathmanduun!