Aamu
Herätyksemme oli ollut rivakka, ja unenpöperöt puistettiin äkkiä pois, joten olimme valmiita matkaan nopeasti. Heti aamulenkiksi Möhköfantti sai kivetä 2000 metristä 2600 metriin alta vartissa, minkä jälkeen sitten laskettelimme pitkää tasaista laaksoa At-Bashya kohti.
Aamuinen At-Bashyn laakso oli ehkä yksi upeimmista koskaan näkemistäni näyistä. Tie lasketteli alas tasaisesti laakson pohjalle upeana asfalttimassana. Vasemmalla puolella kohosivat purppurat lumihuippuiset vuoret, oikealla kellertävät ja punertavat kummut peittivät horisontin. Laakson pohjalla levisi vihreänä helmeilevää laidunmaata silmänkantamattomiin. Samalla aurinko pisti säteitään läpi pilvien kuin taivaallisesta siivilästä.
At-Bashyn laaksoa ajoimme tunnin verran, kunnes laakso rupesi pikkuhiljaa kohoamaan kohti Torugartin solaa. Tie oli edelleen kiinalaisten tekemää täydellistä asfalttia. Möhköfantti nieli kilometrejä ja ohitimme kymmeniä kuorma-autoja, jotka olivat matkalla kohti rajaa.
Ak Beyitin sola
Loivan nousumme keskeytti vasta Ak Beyitin sola, jonka jälkeen oli luvassa taas tasaista nousevaa maastoa Torugarttiin asti.
Solan kaventuessa myös jurtat, eli paikallisten käyttämät telttamajat, tulivat lähemmäksi tietä. Oli mielenkiintoista nähdä vilaukselta niin täysin erilaista elämää elävien ihmisten arkea. Lapset olivat mukana perheen työntäyteisessä arjessa joko myymässä tuoretta maitoa tienvarressa, paimentamassa lampaita tai pitämässä pihapiiristä huolta.
Solassa jouduimme etsimään lisävaatteita pakkauksistamme, sillä ilma oli viilentynyt niin että hengitys höyrysi.
Nousu jatkuu
Tulimme pian ensimmäiselle Kirgisian tarkastuspisteelle, jossa jouduimme selittämään rynäkkökiväärillä varustetulle sotilaalle, miksi meillä oli kaksi passia jokaisella. Hetken ihmettelyn jälkeen pääsimme kuitenkin jatkamaan Tüz-Belin solan läpi.
Pian edessämme avautui Torugartin tasanko, joka on noin 3500 metrin korkeudessa. Tasankoa hallitsee ympäröivien vuorten rikkoma horisontti, Chatyr-Köl-järvi ja maiseman halki kulkeva savinen hiekkatie, joka oli reikäisempi kuin keskivertoteinin farkut. Kymmenen kilometrin hiekkatiematkaa ajoimme ainakin puoli tuntia. Matkalla näimme taas paikallisia lapsia paimenessa ja myymässä maitoa.
Ensimmäinen ulosajo
Puolessa välissä liejuista tietä meidän piti pysähtyä vessatauolle (töyssyt ovat omiaan herättämään hätää). Ajoin tien sivuun pysähtyäkseni, kun huomasin tien yhtäkkiä vajoavan altamme vääntäen auton kolmenkymmenen asteen kulmaan.
Käänsin nopeasti renkaat kohti vierellä jatkuvaa aroa ja kaasutin minkä ehdin. Huomasimme yhtäkkiä olevamme poissa tieltä, keskellä laidunmaata. Auto kuitenkin pysyi pystyssä. En luottanut ollenkaan allamme olevaan maaperään ja pidin auton liikkeessä, jotta se ei uppoaisi. Prioriteettina oli päästä takaisin tielle.
Tie oli kuitenkin puoli metriä korkeammalla kuin missä me olimme, ja penger oli jyrkkä. Päätin kuitenkin yrittää. Otin vauhtia niin paljon kuin Möhköfantti antoi ottaa kostealla ja pehmeällä maalla. Penger näytti lähempää vielä isommalta.
Ja RÖYSK vain kuului kun Möhköfantin vatsaa kutittelivat penkereen kivet. Olimme kuitenkin päässeet tielle asti ja välttäneet myös toiselta puolelta pois ajamisen. Matka pääsi jatkumaan.
Rajalla
Rajalla meitä odotti 200 rekan jono. Niiden odottelussa olisi mennyt koko päivä, joten päätimme koettaa paikallisten ja kazakstanilaisten meille opettamaa tapaa: henkilöautot ohittavat kuorma-autot rajoilla.
Kruisailimme rekkojen ohi vastaantulevien kaistaa. Yllätyksemme rekkakuskit moikkailivat, väistivät (aina tie ei meinannut olla tarpeeksi leveä, että pääsisimme ohi) ja olivat muutenkin iloisella mielellä.
Hetkessä olimmekin raja-asemalla. Iso neuvostoaikainen raja-asema oli kolkko ja vailla suuria määriä kalusteita. Kirgisialaiset virkamiehet taas yllättivät lämpimällä vastaanotollaan ja huikealla avuliaisuudellaan. Hetkessä paperit oli täytetty meidän puolestamme ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti Kiinaa.
Seuraava blogipostaus käsitteleekin pelkästään Kiinaa, joten jatketaan rajalta ensi kerralla..