Möhköfantin kontittamisen piti olla simppeli yhden päivän juttu, mutta eihän Intiassa mikään ole.
Noudimme auton VW-huollosta ja olimme superinnoissamme. Ensimmäistä kertaa pariin viikkoon pääsimme auton rattiin ja ajelemaan ympäriinsä. Auto ei ollut kauniissa kunnossa, mutta se toimi!
Vasen etulasimme oli hajonnut kolarissa, ja koska sen lentorahtaaminen olisi ollut painavana, rikkoutuvana ja isona osana kallista, emme tuottaneet sellaista Suomesta. Kyselimme sen sijaan, saisiko Intiassa teetettyä vastaavaa, ja saimme selville että se olisi kuulemma ollut melkoisen tyyristä. Ehdotetimme että huollossa laitettaisiin läpinäkyvästä pleksistä etulasin tilalle pysyvä ikkuna, eli sellainen jota ei saisi alas eikä ylös. Sellainen sitten valmistettiin, mutta iloksemme autoa noutaessamme huomasimme, että VW:n pojat olivat saaneet pleksipalan kytkettyä meidän sähköisiin ikkunannostimiimme, ja niin meillä oli taas koko ilmastointi käytössä matkallamme!
Lähdimme ajelemaan Möhköllä pitkin Mumbain katuja kohti 50 kilometrin päässä olevaa satamatullia. Oli ehkä vapauttavin tunne koko matkalla! Ainoa ero vanhaan ja ehjään Möhköön oli huonompi näkymä vasemmasta ikkunasta, vasemman peilin puuttuminen ja pieni viive jarruissa. Hirmuisessa kiireessä VW ei ehtinyt käydä koeajolla, joten jarrujen tarkistus oli jäänyt. Ilmeisesti jarruissa on nyt vähän ilmaa, mutta pärjäsimme sillä Mumbaissa, kaiketi sillä pärjää Iranissakin sitten. Toki jos aikaa löytyy, Iranissa voidaan harkita rouvan viemistä ilmaukseenkin.
Löysimme vihdoin meritulliasemalle, emmekä kyllä voineet olla onnellisia siitä, että istuimme intialaisen tullin pihassa jälleen. No, tällä kertaa meillä oli kuitenkin ulkoistettu koko tullaus, ja asioiden olisi pitänyt järjestyä sinä päivänä kokonaan.
Näin ei kuitenkaan käynyt, ja meille ilmoitettiin kuuden maissa, että meidän kannattaa parkkeerata Möhkö tullivarastoon, mennä takaisin kaupunkiin yöksi ja tulla aamulla uudestaan.
Kotimatka
Tulliin pääseminen oli ollut helppoa, kun Möhköfantti oli kiidättänyt meidät sinne, mutta nyt olimme todella kaukana keskustasta keskellä ei mitään. Meidät ohjeistettiin rantaan, josta piti mennä lautta Mumbain niemelle. Myöhästyimme juuri kymmenellä minuutilla edelliseltä lautalta, jolta olisi voinut katsella auringonlaskun Mumbain taakse.
Sitten alkoivat taas ongelmat intialaisen virkavallan kanssa. Lautta lähti satamalaiturilta, jonka ympärillä oli jonkin verran laivaston rakennelmia, ja jostain syystä meitä pidettiin uhkaavana. Toki minulla oli vyöllä kolmen kilon kamera, mutta emme me nyt ehkä näytä ulkomaalaisilta vakoojilta. Tai vaikka näyttäisimmekin, niin ei nykymaailmassa tarvitsisi fyysesti mennä johonkin laiturille kuvaamaan asioita, jotta niistä saisi tietoa.
Joka tapauksessa meiltä yritettiin evätä pääsy päivän viimeiselle lautalle. Viiksekkäät vartiomiehet vaativat nähdä passimme, viisumit ja asioimispaperit tullialueelle. Silti kun heille antoi passin, he eivät edes tienneet miltä Intian viisumin pitäisi näyttää ja totesivat vain, että meillä on 15 päivän viisumi katsoessaan Nepalin viisumia… Jokusen kymmenen minuutin pokies online päästä saimme kuitenkin heidät vakuuttuneiksi siitä, ettemme ota kuvia matkalta ja että tulemme ottamaan heidän esimiehiinsä yhteyttä, mikäli meitä ei päästetä läpi.
Tunnin lauttamatkan jälkeen edessä oli vielä vartin taksimatka, neljänkymmenen minuutin junamatka ja kymmenen minuutin tuk-tuk-matka, ennen kuin olimme majoituspaikassamme Bandrassa. Sen jälkeen kuuden tunnin yöunet ja aamulla takaisin samaa reittiä.
Viimeinen päivä
Olimme alunperin ajatelleet lentävämme maanantai-iltana Dubaihin, mutta onneksi tiistai-illan liput olivat olleet halvimmat, ja me olimmekin ostaneet ne. Muuten emme olisi saanet Möhköä konttiin ennen lähtöä.
Myöhästyimme aamun ensimmäisestä lautasta ja seuraavaa odotellessa oli hyvin aikaa käydä sataman parturissa.
Aamulla saavuimme tullikamarille, peruutimme Möhkön konttiin ja jäimme odottamaan sitomista ja kontin sinetöimistä. Tullissa kuitenkin yllättäen aikataulut venyivät, ja meidän oli pakko lähteä takaisinpäin kello 14 lauttaan, jotta pääsimme ajoissa lentokentälle. Möhkö jäi sitomatta ja sinetöimättä konttipihalle, mutta nyt on vain pakko luottaa, että se saapuu ehjänä Iraniin asti. Mumbain päässä satamatullimiehet keksivät, että noiltahan voisi koittaa saada lahjuksia, ja pysäyttivät meidän taksimme kahdessa pisteessä. Vasta siinä vaiheessa, kun aloin todistusaineistoksi räpsimään kuvia tullimiesten päälliköstä ja totesin, ettei meitä haittaa viivästys jos sille on oikeat perusteet, tajusivat he luovuttaa.
Meillä tuli vielä siis melkoisen kiire lentokentälle. Ehdimme tarpeeksi ajoissa kentän oville, mutta siihen matkanteko tyssäsikin. Meillä olivat e-liput esillä iPadissa, mutta intialaiset lentokenttävartijat eivät sellaista laitetta suostuneet lukemaan. Ilman paperisia lippuja ei kuulemma pääse sisälle lentokentälle. Osasin aavistaa jotain tällaista, Intiaan kun tottuu, mutta meillä vain ei ollut tulostinta eikä aikaa tulostaa lippuja edellisinä päivinä. Metsästin informaatiopisteen, jonka avulla pääsimme lentokentälle sisälle 45 minuuttia myöhässä siitä mitä piti.
Loppumatka koneeseen meni myös á la India, kun meiltä tarkastettiin liput ja passit 11 kertaa ennen koneeseen istumista. Lentokoneen ovella vartija vielä yritti estää pääsymme koneeseen, koska vyölläni olevassa kamerassa ei ollut turvatarkastuslappua. Intia osaa monella tavalla rikastuttaa matkailijaa tunteilla ja kokemuksilla.
Todistusaineistoa vartijaneidille, että kamera oikeasti ottaa kuvia!
Oli uskomatonta, että olimme parin tunnin päästä Dubaissa. Lentomatkailu on niin helppoa ja nopeaa, että tällainen paatunut maamatkailija ihan shokeeraantuu kun astuu erilaisesta kulttuurista toiseen niin nopeasti. Tosin siitä sitten lisää ensi kerralla..
:)
Juho