Me ollaan oltu hiljaa kymmenen päivää. Miksi? Koska päästiin koululle asti ja se veti isot miehet hiljaiseksi.
Olin ollut samassa kylässä yksin 2009, Mikaelin ja Ricon kanssa ajomatkan jälkeen 2012 ja nyt viiden miehen kuvausporukalla 2014. Nämä oli ne samat lapset joiden kanssa olin leikkinyt silloin. Samat kasvot katselivat kameraani. Samat suut nauroivat toilailuilleni. Nyt heillä oli vaan koulupuvut päällä ja piirikunnan hienoin uusi koulu. Koulu, jota ei olisi ollut olemassa ilman meidän hullua tempausta ajaa Nepaliin.
Koulukuva vuonna 2009
Ensimmäisellä kerralla kun olin kylässä kylän naiset pysyttelivät kaukana talojen nurkilla ja verhosivat kasvonsa, lapset ihmettelivät vähän lähempää, mutta varsin varautuneina hekin ja miehet totisena katselivat lihavaa valkoista nuorukaista jo kättelyetäisyydeltä. Toisella kerralla meitä oli jo kolme ja saimme lapsia vähän nauramaan ja naiset tulivat jo koulun pihamaan laitamille jo ihmettelemään visiittiämme.
Nyt kolmannella kerralla miehet tulivat vastaan kolmen kilometrin päähän tielle kantamaan kuvauskamppeitamme ja koko kylä oli koulun pihamaalla meidän kanssa viettämässä aikaa. Tuotiin mukanamme muutama pallo ja lapset leikkivät luokittain palloilla, naiset nauroivat lasten (ja ehkä meidänkin) tekemisille ja miehet seurasivat kiinnostuneina kuvauskopterin lennättämistä. Olo oli kuin suomalaisen kylän kesäpeijaisilla – oltiin siinä tasavertaisina, yhtä ihmisinä ja yhtä aitoina kaikki.
Ja sitten vielä oli se koulu. HUH, minkälainen koulu se onkaan! Tuhdit tiiliseinät, komea siisti sininen kokolattiamatto ja 125 hienoihin koulupukuihin sonnustautunutta iloista nepalilaislasta. Ei sitä voi sanoin kuvailla. Jos vaikka koittaa päätellä seuraamuksista niin reaktio, joka hiljentää suomalaisen miehen kymmeneksi päiväksi, on uskomaton. Elokuvasta sen sitten näette paremmin, ei siitä kuvat taikka sanat oikein muodosta oikeaa kuvaa.
Kumpi kiinnostaa enemmän, kopteri taivaalla vai kamera edessä :)
1 ja 2 luokat ja erikoisvieras!
