Kirjoittajana Misa Jokisalo.
Tiistaiaamu oli tavanomaisen lämmin ja sokaisevan kirkas. Aamu-uinnin sijaan lampsin kuitenkin heti herättyäni tien toisella puolella sijaitsevaan ruokakauppaan. Olimme Juhon ja Heikin kanssa suunnitelleet valmistavamme suomalaisen aamiaisen isäntäväellemme. Ruisleipää ja Oltermannia ei kuitenkaan suureksi yllätykseksi löytynyt marketin hyllyiltä, joten kuninkaallisen aamiaisbuffetimme sisältö jäi näkkileipään ja lettuihin. Vaikka olin Nepalista asti himoinnut jälkimmäisiä pannulla paistettuja vehnäjauhoherkkupommeja, näkkileipä toi kaikessa kuivuudessaan ja ruotsalaisvalmisteisuudessaan virkistävän tuulahduksen kotimaasta. Tällä kertaa en edes syönyt sitä vältelläkseni kouluruokalan janssoninkiusausta!
Pakkasimme ympäri taloa levinneen omaisuutemme tietoteknisten varmuuskopioloitsujen ja kameroiden akkulatausrituaalien saattelemina. Pikaisen suihkun jälkeen heitin märän mikrokuitupyyhkeen rinkkaani ja kasasin loputkin kassit muiden joukkoon isoksi läjäksi ulko-oven eteen. Kaikki oli valmista lähtöön! Hyvästelimme meitä neljä yötä majoittaneet ystävämme tuhannen kiitoksen kera, eikä sekään tuntunut olevan tarpeeksi siitä uskomattoman spontaanista vieraanvaraisudesta, jota he olivat meille osoittaneet.
Kohti satamaa
Laivamme oli määrä lähteä meille ennestään tuntemattomasta Sharjahin satamasta myöhään illalla, mutta paikan päällä tuli olla reilut viisi tuntia aiemmin. Meillä oli siis kiire, ja olin kaiken lisäksi onnistunut tyypilliseen tapaani hukkaamaan sen ainoan lapun, joka sisälsi taksikuskille annettavat ohjeet! Suussasulavaa amerikkalaiseen tapaan paistettua kanaa nautiskellessamme kaavailin jo laivatoimistoon soittamista, mutta pojat ylipuhuivat minut jättämään sen ajatuksen sanoilla ”kolme euroa minuutti”. Jätimme jälkeemme sotkuisen pöydän ja nappasimme oven edestä arktisen viileäksi ilmastoidun taksin.
Suureksi onneksemme taksikuski puhui kohtalaisen hyvin englantia, ja heti ensimmäiseksi hän kehuikin valintaamme ajankohdan suhteen. Ei ole täysin intuitiivinen ajatus, että alusta asti autoilijoille suunnitellussa kaupungissa voisi juuttua tunneiksi ruuhkaan, mutta vartin ajon jälkeen edessämme seisoi seitsemän kaistan levyinen meri auton perävaloja. Stressitasot nousivat ennätyslukemiin, mutta ei mennyt aikaakaan kun levottomasti nukuttu edellisyö iski takaisin, ja olimme Juhon kanssa sikeästi unessa.
Ensikosketus Iraniin
Havahduin taksin kurvatessa tielle, jonka varrella oli satoja laivakontteja. Suunta oli selvästi oikea, ja hetken kuluttua olimmekin jo perillä Dubain loisteliaisuuteen verrattuna täysin mitäänsanomattomassa yksikerroksisessa tullirakennuksessa. Pienen paperiselvittelyn jälkeen siirryimme kantamuksiemme kera odottelemaan ovien aukeamista passintarkastukseen.
Tullin langattoman verkon toivottaessa onnea matkaan pysähtyy hetkeksi miettimään mihin on ryhtymässä.
Viimeisiä dirhameita taskun pohjalta kaivaessani tajusin yhtäkkiä Dubain monikulttuurisuuden jääneen lopullisesti taakse. Yhden pitkän ja toisen paksun suomalaisen lisäksi ympärilläni pienessä odotushuonessa oli vain aitoja iranilaisia. Kaikkien pukeutumisessa ja käytöksessä näkyi meille kolmelle ennestään täysin tuntemattoman maan kulttuurin piirteitä. Kellään meistä ei ollut minkäänlaista havaintoa siitä, millainen suomalaisille normaali käytös olisi voinut olla siinä kontekstissa sopimatonta. Intiasta tuttu ”valkoisen miehen oikeus” ei ainakaan ollut enää voimassa. Pidimme matalaa profiilia ja tarkkailimme muiden käytöstä; minkälaisia käsimerkkejä he käyttivät, miten he suhtautuivat erillään istuviin mustakaapuisiin naisiin, miten he pukeutuivat ja kuinka he tervehtivät toisiaan. Kukaan ei tuntunut välittävän meistä sen erityisemmin, enkä pannut pahakseni. Intiassa oli saanut olla julkkis kyllästymiseen asti.
Pian ovet aukesivat ja ympäröivä ihmismassa lähti kaikkine kantamuksineen ahtautumaan niistä läpi. Kiirettä oli turha pitää, sillä naiset päästettiin ensimmäisinä läpi. Tunnin jonotus passintarkastukseen, ja olimme virallisesti ulkona Arabiemiraateista!
Rautakannelle nukkumaan?
Auringon laskiessa istuimme suurehkon bussin kyydissä matkalla tullirakennukselta Iraniin vievään laivaan. Juho oli varautunut viettämään yön vuohien seassa pienessä pakolaispurtilossa, itse taas odotin kapuavani suuren tankkerialuksen kyytiin. Heikin arvaus oli lopulta kuitenkin se, joka osui oikeaan. Laituriin tukevasti kiinnitettynä meitä oli vastassa kolmikerroksinen autolautta, jonka ylimmästä kerroksesta löytyi lähes lentokoneen sisätiloja muistuttava tilava matkustajaosasto. Asetuimme kolmelle penkkiriville laivan takaosaan, eikä aikaakaan kun olimme Juhon kanssa taas unessa.
Lautta irtautui laiturista kellon lyödessä tasan yhdeksän. Seisoimme pitkään sen takakannella lämpimässä merituulessa tuijottamassa lumoutuneena rannikon vangitsevia valoja. Dubai oli kaikessa kuumuudessaan ja kulutuskeskeisyydessään yksi mielenkiintoisimmista paikoista, joissa olen eläessäni käynyt. Tulen varmasti vierailemaan siellä vielä uudelleen.
Seuraavassa blogimerkinnässä rantaudumme Iraniin ja harmittelemme sitä, ettemme jääneet laivan kannelle nukkumaan!