Kirjoittajana Elina Sipilä
Nepaliin laskeutuessa humaltuu pelkästä maisemasta. Vuorien ympäroimä Kathmandu on kuin valtava helmimeri kaikissa sateenkaaren väreissä. Täällä kulkee ensimmäiset päivät ihan turistina kamera kaulassa ja haluaa kuvata jokaisen ohikulkijan. Jokainen niistä kantaa mukanaan niin paljon tarinoita ja elämää. Vähitellen kamera unohtuu laukkuun ja sitä heittäytyy osaksi katuelämää: loikkii kuraisin kengin nukkuvien koirien yli, huikkaa ”namaste” nauraville lapsille, seisoo lehmien kanssa keskellä liikennettä ja hymyilee kadunkulmassa kyykkiville mummoille. Sitä melkein unohtaa olevansa vieras, länsimaalainen, kunnes saa kylmänväreet minibussin rahastajan tunkiessa likaisen rahatukun suuhunsa.
Täällä mustavalkoisen suomalaisen maailmaan alkaa tulla värejä ja luovuus alkaa voittaa laskennallisuuden. Sitä löytää itsensä hymyilemästä taksissa, vaikka työmatka on pitkä, pää lyö kattoon monttuisella tiellä ja särkevästä radiosta soi täysillä Shakira. Täällä jos jossain ymmärtää sen, mitä on tyytyä vähään ja kuinka se voikaan tehdä ihmisen onnelliseksi. Ajattelen, että tällä maalla on monessakin asiassa enemmän annettavaa meille kuin meillä on sille. Jotakin tärkeää meille kuitenkin on annettu käytettäväksi: materiaalista yltäkylläisyyttä ja mahdollisuuksia vaikuttaa. Siksi me olemme täällä tukemassa paikallista järjestöä auttamaan naisia ja lapsia saamaan turvallisen kodin ja toivon paremmasta tulevaisuudesta. Työmme on vain pisara helmimeressä, mutta niin tärkeä sellainen.
Elina
