Päivä 14 Pakistan Raja – Passu | Tolkuttomia korkeuseroja, horkkaa ja koti-ikävää

Rajalta Horkkaisena kyhjötin auton takapenkillä, kun Rico ja Mikael ajoivat meidät ylemmäs ja ylemmäs vuorenrinnettä kohti matkan korkeimpaa kohtaa, 4732 metriä. Maisemat jylhistyivät, jurtat vähenivät ja kotieläimet muuttuivat tuuheakarvaisiksi. Möhköfantti nautti Kiinan-puoleisen tien hienoista asfalttimutkista ja pojat ihmettelivät mielettömiä maisemia. Sitten saavuimme solan lakipisteelle ja virallisesti Pakistanin puolelle.

Karakoram Highway Pakistanissa Tie muuttui rajalla samantien soratieksi, mutta koska näkyvissä oli ainakin parikymmentä miestä työkalujen kanssa, oletimme sen olevan hetkellistä tietyömaata. Se ei ollut. Vaikka mentiin alamäkeä, Möhköfantti joutui tekemään jatkuvasti työtä hullun lailla. Jarrut huusivat, ohjaus venkoili ja voi Möhkiksen rengasparkoja, ne hakkasivat teräviin kiviin jatkuvasti. Tulimme alas muutaman kilometrin matkalla melkein kaksisataa metriä. Vuorenrinteeseen oli louhittu kapoinen väylä, joka teki aina rinteen päissä jyrkän täyskäännöksen ja sitten taas mutkitteli poikittain rinnettä pitkin. Pudotukset olivat aina ulkoreunalla vähintään kymmentä metriä ja parhaimmillaan jopa sataa metriä. Pakistanin raja-asema Pääsimme alas solasta, mutta tien laatu ei parantunut yhtään. Edelleen vähän väliä oli pakistanilaisia hakkujen, lapioiden ja porien kanssa, mutta mitään kompressoria isompaa laitetta heillä ei ollut tien parantamiseen. Raja-asemalla kaikki muodollisuudet onnistuivat helposti, nopeasti ja ongelmitta. Ainoa ihmetyksen aihe oli lautta, josta meille kerrottiin. Tie oli kuulemma poikki ja jouduimme ottamaan lautan järven yli 27km. Ihmettelimme asiaa kovasti, sillä tutkimme karttaamme, emmekä nähneet tien menevän missään vaiheessa järven vierustaa tai sen yli. Olimme aikoneet ajaa saman päivän aikana Gilgitin kaupunkiin, mutta lautta oli ennen Gilgittiä, joten meidän kuulemma kannatti yöpyä Passun kaupungissa. Löydettyämme majapaikkamme minä vetäydyin suoraan nukkumaan. Olin ihan poikki, rikki, sairas ja armottomassa horkassa. Yritin soittaa kotiin saadakseni vaimoni puhelimen toiseen päähän, mutta alueella ei ollut verkkoa kenenkään meidän puhelimissamme. Minusta tuntui, että tilanne on ihan toivoton. Vaikka päivän maisemat olivat olleet huikeat, matkan huonoimmat hetket ravistelivat minua. Mikael ja Rico jäivät vielä viettämään iltaa italialaisen autokunnan kanssa, joilla oli sama määränpää kuin meillä. Heillä oli mukanaan opas, joka kertoi meille lauttamatkan maksavan 272 dollaria ameriikan rahaa. Emme voineet uskoa hintaa, sillä hotellin omistaja puhui samankokoisesta summasta paikallisessa rahassa (eli alle kolmesta eurosta) per naama. Mysteeri jäi selvitettäväksi seuraavalle päivälle, samoin kuin minun kuntoni.