Kansanliike osiossa seuraamme muita tekijöitä, jotka ovat lähteneet liikenteeseen hyvää tekevien unelmiensa kanssa. Aikasemmin tapasimme Onnin, ATK -opettajaopiskelijan, joka lähti kesälomallaan opettamaan Nepaliin ja FirmaEMO:n, kolmen nuorenmiehen yrityksen, joka myi t-paitoja ja kalentereita ja rahoilla sai pidettyä Kenialaisen koulun toiminnassa. Nyt on Paulin, liikunnanopettajaopiskelijan vuoro:
Matkamme Nepaliin alkoi itää mielen sopukoissa jo pitkään ennen sen toteutumista. Matkalle oli lähdössä itseni lisäksi äitini ja siskoni. Tarkoituksenamme oli tehdä lomareissu, mutta samalla jollain tavalla saada aikaan jotain hyvää matkamme kautta. Ajatuksenamme oli, että näin pääsisimme myös paremmin tutustumaan nepalilaisiin ja heidän elämäänsä.
Idea salibandyn viemisestä Nepaliin tuli tuttavaltani, joka oli luvannut toimittaa eräälle nepalilaiselle salibandymailoja. Tämä nepalilainen oli aikaisemmin opettanut salibandyä Pokharassa, joka sijaitsee pääkaupungista noin 170 km luoteeseen. Toiveena oli aloittaa salibandytoiminta hänen nykyisessä asuinkaupungissaan Bharatpurissa, joka on etelämpänä, lähellä Intian rajaa.
Minä tulevana liikunnanopettajana ja pitkän linjan salibandymiehenä innostuin heti tästä ideasta. Mahdollisuus päästä opettamaan salibandyä Nepaliin kuulosti niin eksoottiselta ja toisaalta hyvin kätevältä ja helpolta tavalta olla käytännöllisesti hyödyksi. Emme kuvitelleetkaan omalla tietotaidollamme nostavamme Nepalin kansaa uuteen huomiseen, mutta salibandymailojen toimittaminen ja salibandyn opettaminen Nepalissa tuntui juuri sopivalta haasteelta minulle ja meille.
Ensimmäinen haaste oli mailojen ja muiden varusteiden kerääminen. Aluksi ajattelin kerääväni varusteita tuttavilta, joilta kertyikin lahjoitusmailoja varsin kiitettävästi. Tuttavamme Nepalissa vinkkasi meille, että Salibandyliitolta voisi saada aloituspaketteja ulkomailla tapahtuvaan salibandyn esittelyyn. Olikin oikein iloinen yllätys, kun saimme kansainvälisen Salibandyliiton kautta reilut parikymmentä mailaa ja kolmisenkymmentä palloa päälle. Tässä vaiheessa mailoja alkoi olla jo hyvin kasassa, mutta palloja uupui vielä ja myös liiveille oli kova tilaus. Näine tarpeineni lähestyin Realstickiä, jonka eräs tuttavani arveli olevan valmis tukemaan tämänkaltaista toimintaa. Realstick lähtikin innolla mukaan ja saimme heiltä lahjoituksena enemmän kuin mitä edes toivoimme: pari mailaa, 80 palloa ja 25 peliliiviä. Saimme näin ollen matkaamme oikein kattavan varustepaketin.
Kun tavarat olivat kasassa, seuraava haaste oli saada suuri varustekasa kuljetettua Nepaliin asti ja mieluiten vielä ilman suurensuuria lisäkustannuksia. Kun vielä saimme vietäväksemme kolme lahjoitusläppäriä koulun ATK-opetuskäyttöön ja kasan villasukkia, oli koossa tavaramäärä, jonka kera oli hienoa lähteä reissuun. Saimme sullottua salibandyvarusteet ja villasukat suureen jääkiekkokassiin ja läppärit kulkivat kätevästi käsimatkatavaroissa. Harmaita hiuksia tuotti enää se, kuinka paljon lisämaksua jääkiekkokassista vaadittaisiin, se kun ei aivan mahtunut standardimatkalaukun mittoihin. Yllätykseksemme kassista ei koitunut lisäkustannuksia, joten ainoaksi ylimääräiseksi kulueräksi jäi käytettynä ostettu jääkiekkokassi.
Ensimmäinen paikka, Bharatpurin kaupunki Chitwanin tasankoalueella
Nepaliin saavuttuamme vietimme ensimmäiset päivät nauttien pääkaupungista ja Pokharan turistinähtävyyksistä, jonka jälkeen suuntasimme Bharatpuriin, jossa tämän salibandyidean isä meitä jo odotteli. Hän oli melkoisen innoissaan nähdessään varustekasamme. Salibandymailat, joita hän oli aikaisemmin pitänyt käsissään, olivat parin vuosikymmenen takaa, joten on helppo ymmärtää, että varusteet herättivät ihmetystä ja ihastelua.
Ensimmäisenä pääsimme opettamaan salibandyä lastenkodin lapsille, jotka olivat ikähaitariltaan 3-13 -vuotiaita. Pelipaikkana toimi pieni nurmialue, joka ei suomalaisittain aivan tuttua salibandymattoa vastannut, mutta tuntui kelpaavan lapsille vallan mainiosti. Lyhyen tuokion aikana käytiin nopeasti läpi salibandyn perustaidot. Vaikka emme kerinneet edes peliin asti, tuntui siltä, että lapset olisivat olleet innokkaita jatkamaan vaikka koko päivän, niin vaikeata heiltä oli kerätä mailoja pois.
Seuraavana olivat vuorossa nuoret, joille pelaaminen oli helpompaa jo pelkästään siksi, että mailat olivat sopivamman kokoiset. Nuoria oli niin paljon, että porukka jaettiin kahteen ryhmään ja minä sain toisen ryhmän opetettavakseni. Heikosta englanninkielestäni huolimatta opit menivät perille ja yllätyin siitä, kuinka hyvin nuoret oppivat palloa käsittelemään.
Seuraavaksi siirryttiin pelaamaan kaupungin sisähalliin, joka tarjosi kaikessa karuudessaan kuitenkin jo huomattavasti paremmat puitteet, ja peli alkoi muistuttaa yhä enemmän salibandyä. Halli oli pääasiassasulkapallon ja kamppailulajien harrastajien käytössä, mutta ilmeisesti sitä saadaan käyttää tulevaisuudessa myös salibandyyn. Oli hienoa huomata nuorten innostus ja tekemisen ilo salibandyotteluiden aikana. Nuorten kertoman mukaan heillä ei ole sen enempää koulussa kuin muutenkaan säännöllisiä liikuntaharrastuksia, ja vain hyvin harvat harrastavat liikuntaa muuten kuin aivan satunnaisesti. Toiveenamme on, että tämä alkanut salibandytoiminta tarjoaisi jatkossa näille nuorille ja lapsille mahdollisuuden harrastaa liikuntaa.
Toinen paikka, Chargaren kunta Nuwakotin vuorilla
Jätimme mailoista osan Bharatpuriin ja siirryimme seuraavaan paikkaan, joka oli suomalaisen kehitysyhteistyöjärjestö Fidan tukema ja valtion ylläpitämä Tindharen vuoristokoulu Chargaren kunnassa. Matkan varrella näkemämme talot olivat pääosin vaatimattomia ja maasto suomalaisittain haastavaa. Yllättävää kyllä, pengerretyillä rinteillä oli paljon viljelyksiä. Maisemat olivat huikaisevan kauniita.
Kiipeämässä vuoristokouluun
Tindharen koulu on alueen suurin koulu. Yövyimme ihan koulun vieressä rehtorin kotona. Jo aamuvarhaisesta ympärillämme alkoi parveilla lapsia, jotka vaikuttivat kovin ujoilta, mutta toisaalta uteliaita meitä kohtaan. Oli huvittava huomata monien kävelevän yhä uudelleen ohitsemme saadakseen tilaisuuden tarkastella meitä vähän paremmin.
Salibandyn opetukseen oli varattu koulupäivästä kolme tuntia. Olin varautunut pitämään tunnit suurin piirtein kolmenkymmenen oppilaan ryhmille, mikä jo sekin olisi ollut haastavaa, sillä mailoja meillä oli koululle vietävänä noin parikymmentä. Oppilasryhmä oli kuitenkin kolmenkymmenen sijasta noin seitsemänkymmentä oppilasta. Näin ollen ei auttanut pitää kovin pitkiä tekniikkaharjoituksia, vaan pistää melkein suoraan peli käyntiin, jotta mahdollisimman moni saisi tilaisuuden tutustua lajiin. Taas yllätyin, kuinka hyvin ja nopeasti oppilaat oppivat pelaamaan. Silloinkin, kun pelaajat olivat niitä, jotka eivät saaneet ollenkaan tekniikkaharjoitusta, peli oli ainakin omien kriteerieni mukaan hyvin lähellä salibandyä. Ilmeisesti lapset olivat pelanneet jonkin verran jalkapalloa aiemmin, vaikka missään ei näkynytkään varsinaista jalkapallokenttää tai maaleja. Jalkapallon samankaltainen peli-idea tarjosi heille käsityksen pelin tarkoituksesta ja kulusta. Täälläkään käyttämämme kenttä ei aivan täyttänyt Salibandyliiton virallisia kriteerejä, mutta huikeat maisemat korvasivat kyllä mennen tullen pienet puutteet maalien ja alustan osalta.
Kummasti salibandyä pelatessa oppilaiden ujous hälveni ja varsinkin, kun itse pelasin mukana, oppilaat tulivat rohkeasti puhumaan ja heittämään ylävitosia. Ihme, kun he malttoivat vielä mennä takaisin oppitunneille pelien jälkeen! Päivän lopuksi pääsimme kertomaan ylemmille luokille, joissa oppilaat jo paremmin ymmärsivät englantia, millainen maa Suomi on. Oppilaille jäi mieleen varmaan ainakin tahattoman humoristiset piirrokseni, kun yritin piirtämällä sijoittaa Suomea maailman kartalle.
Lopuksi
Kouluvierailun jälkeen oli salibandyvarusteet jaettu ja matkamme ”hyvät työt” siltä osin tehty. Nähtäväksi jää, kuinka kovassa käytössä varusteet ovat, ja nähdäänkö Nepal kenties tulevaisuudessa salibandyn arvokisoissa. Toivottavasti ainakin näissä paikoissa, joissa kävimme, toiminta jatkuu ja tuottaa iloa mahdollisimman monelle. Usein pieniltä tuntuvilla asioilla on taipumusta muuttua suuriksi ja kenties niin käy tämänkin tarinan osalta. Kävi miten tahansa, meihin tämä reissu ja sen aikana näkemämme ja kokemamme asiat jättivät lähtemättömän vaikutuksen. Se, kuinka vaatimattomissa oloissa ja kuinka vähällä ihmiset tulevat toimeen, opettaa arvostamaan omaa elämäntilannetta taas hieman enemmän. Samalla se panee miettimään, mitä voisi omalta osaltaan muitten hyväksi tehdä.
Kiitokset kv. Salibandyliitolle, Realstickille ja kaikille muille lahjoittajille ja avustajille yhteistyöstä!
Ma janchhu, pheri bhetaula! Parmeshor le Nepal lai aashish deun!
Pauli