Tarkoituksena tällä matkalla on kuvata Autolla Nepaliin – Unelmien elokuvalle loppuosuudet, jossa kerromme unelmiemme tuloksista! Tervetuloa mukaan reissuun, aivan niinkuin ennekin, tämän blogin päivityksien kautta! Kirjoittajana Juho Leppänen projektin päähäslä.
Aivan kuin viime kerralla kun lähdettiin Nepaliin, ei voi lähtöämme mitenkään kuvailla kokeneiden reissuruunien rutiiniksi. Omat elämät laitettiin paussille kymmeneksi päiväksi kuitenkin suhteellisen lyhyellä varoitusajalla, kun minulla ja Mikaelilla oli kuukausi valmistautumiseen, Timolla ja Samilla vähän reilu viikko ja Ramilla yksi päivä.
Löysimme itsemme Helsinki-Vantaalta – aivan emme mene autolla tällä kertaa -19:13 kun check-in loppui klo 19:15. Tuulespäänä oltiin viiletetty sinne Tampereelta ja hoidettu autosta käsin mm. vakuutusasioita, pankkiasioita ja kaikkea sellaista muuta, mitä olisi muuten seuraavan kymmenen päivän aikana pitänyt hoitaa.
Koska Sami (vas), Timo ja Rami kuvailevat matkalla vähän Finnairille materiaaleja, saimme pitää ensimmäisen yhteisen palaverimme businessluokan osastossa!
Lentokoneella matkustaminen on helppoa, voi että kun se on helppoa. Alla vaan vilisti kohteet missä oltiin matkan aikana käyty vain puolitoista vuotta takaperin. Siinä ajassa on kerennyt kuitenkin tapahtumaan niin paljon, että paikkojen nimien lukeminen nosti vain hämärästi muistojen rajamailla olevia muistoja pinnalle. Mutta sitten saavuttiin Delhiin.
Intia ei jätä ketään kylmäksi, mutta sen suunnaton kontrasti Suomeen oli minulta ihan kokonaan jäänyt huomioimatta täällä blogissa, kun viimeksi hissukseen lähestyttiin sitä autolla. Lentokoneesta ulos astuessasi jo huomaat saasteet, sumun ja ainaiset palavien roskien hajut, mutta lentokentältä ulos astuessasi vasta kontrastin huomaatkin.
Se on hirveä määrä dataa ottaa kerralla vastaan: on hajuja, värejä, ihmisiä, eläimiä, autoja, ääniä, outoja rakennusratkaisuja ja ennenkaikkea tunnetiloja, joita et tiennyt olevan olemassakaan. Reissuruunan logiikalla olin vielä tilannut meille auton kuskilla Nepalin rajalle 450km päähän, johon samantien sitten hypättiin. Näin jälkeenpäin ajatellen ei ollut ihan jaloin teko meidän kolmelle Intian ensikertalaiselle, Timolle, Samille ja Ramille.
Menopeleinä Nepalin rajalle oli kaksi Intiasta vuokrattua autoa kuskeineen.
Siitä alkoi 12 tunnin pitkä koetus. Ikkunat auki olevassa autossa paahtaminen eteenpäin intialaisessa liikenteessä moninkertaistaa prosessoitavien hajujen, värien, ihmisten, eläinten, autojen, äänien, outojen rakennusratkaisujen ja tunnetilojen määrän. Siinä jäyhempikin suomalainen mies jo pehmenee tunteilemaan. Ainoa tunnetila, jonka voi kuitenkin varmasti sanoa ilmeneen jokaisen meidän mielessä, oli kuitenkin nälkä.
Mikaelilla ja minulla kyllä Intia nosti ihan suunnattoman määrän varsin tunteellisiakin muistoja. Itse olin viimeksi ollut Intian liikenteessä ratin takana kolarissa. Ajoimme noin 150 km samaa tietä kuin Möhköfantilla ja tunnistimme risteyksiä ja tienvarrelta asioita.
Koko porukan tunnemyrskyä ei myöskään auttanut jatkuva paine. Lauantait on Nepalissa pyhäpäiviä, joten Nepalin raja-asema ei ole silloin auki. Ajelimme perjantaina ja rajan tiedettiin sulkeutuvan silloin klo 18. Koko matkan kuvausaikataulu riippui siitä pääsemmekö tuon rajan yli. Lähdimme liikenteeseen klo 8:30 Delhistä ja mitä pitemmälle matka eteni, sitä todennäköisemmäksi saapumisajankohdaksi klo 20 muuttui. Tuli pimeä, autosta katkeili sähköt ja kuski halusi välttämättä teetä.
Timo löysi itselleen pyssykaverin! :)
Palaan blogiin myöhemmin tunnemyrskyn keskeltä, nyt olen ollut pystyssä 36 tuntia puolentoista tunnin unilla. Onneksi löydettiin jostain talon katolta sauna johon voidaan kohta mennä, mutta mistä se jääkööt ensi kertaan kun löydetään netti!