Päivä 15 Pakistan – Passu – Lautta | Jännitys, pelko ja tuskanhiki lauttailusta

In #päivä, Teksti, Valokuva by kuvastin

Lähtö Passusta

Aamulla voin jo paremmin kuin ihmeen kaupalla. Otin ensimmäisen ajovuoron ja lähdimme kiitämään kohti lauttoja.

Tulimme poukamaan, jossa oli pieniä matkustajaveneitä, jotka olivat suunnilleen steroideilla paisuneiden kirkkoveneiden kokoisia. Ne oli tuotu sinne ilmeisesti rekan kyydissä jostain, kun 2010 vuoden maanjäristys oli muodostanut järven.

Lähdimme ajamaan poukaman ohi, kunnes tajusimme kysyä paikallisilta ”Where are the big boats?” (Missä ovat isot veneet?) Paikalliset vaan katsoivat ja osoittivat poukaman veneitä. ”No no, where are the big boats for cars?” (Missä ovat isot veneet autoille?) Edelleen he vain sohivat poukamaa kohti.

Sitten näimme, että isoimmissa veneissä (möhköfanttia vain kaksi kertaa isommissa) oli isot parrut viritetty poikittain veneen päälle. Meille valkeni tilanteen vakavuus, ja yhtäkkiä meillä ei ollutkaan kiire vaan annoimme italialaisten ohittaa meidät.

Lautta

Lautta ei todellakaan ollut houkutteleva vaihtoehto, mutta vaihtoehdot olivat joko se tai kääntyminen takaisin kohti Kiinaa, ja Mikaelillahan ei ollut Kiinan viisumia. Rantatörmä, josta autot ajettiin lautalle, oli jyrkkä, ja joku osasi kertoa, että viime viikolla yksi auto oli humpsahtanut lauttapojilta järveen pysyvästi.

Kävi ilmi, että jos auton ajoi parikymmentä senttiä liian pitkälle lankkuja pitkin, koko vene ja sitä mukaa lankut kallistuivat pahasti kohti järveä. Myöskään sivuille ei saanut ajaa yhtään, sillä renkaiden piti olla kokonaan lankuilla. Jos ne eivät olleet, piti peruuttaa pois ja mennä uudestaan,mikä sekin oli melko haastava toimenpide itsessään.

Italialaisilta lastaus veneisiin näytti onnistuvan ihan ok, veneet keikkuivat ja kiikkuivat mutta pysyivät pinnalla ja katosivat kulman taakse. Sitten oli meidän vuoro.

Saimme lauttamatkan tingittyä170 euroon, mutta on se silti kohtuuttoman paljon 27 kilometrin matkasta, varsinkin kun riski menettää auto oli todellinen. Autossa oli sisällä myös kaikki tavaramme, joten jos veneemme kaatuisi, olisimme vuoristojärvessä keskellä Pakistania ilman tavaroita, autoa ja poispääsyä.

Lastaustunnelmia on vaikea kuvailla tekstissä,  koska jotenkin olimme täysin ymmällämme tilanteesta. Emme osanneet muuta kuin haukkoa henkeämme ihmetyksestä. Näinkin voi siis asiat tehdä. Vuorotellen vain totesimme, että ei tää näin voi mennä.

Veneeseen

Pojat nopeasti mittailivat renkaiden välimatkan narulla, laittoivat lankut paikoilleen, sitoivat ne ja veneen kiinni maihin ja käskivät ajamaan lankuille.

Ajoin hitaammin kuin koskaan olen ajanut. Tunsin, kuinka Möhköfanttiakin huimasi koko ajatus. Se tiesi olevansa uimakyvytön. Yhtäkkiä olin keskellä venettä, ja paikalliset käskivät pysähtymään. Lastaus oli onnistunut.

Venematka

Ajoimme 27km matkaa veneellä reilun tunnin. Siinä ajassa ehti jo tottua tilanteeseen, vaikka väljät perämoottorit savuttivat ja huusivat enemmän kuin kaikki Suomen pahansisuiset naapurineukot yhteensä. Hetken siitä jopa nautti.

Sitten tuli kuitenkin näkyviin loppu. Siellä odotti kaksi venettä, ja italialaisten autot olivat niiden päällä edelleen. Kiinalaiset tietyömiehet olivat tukkineet seinustaa kiipeävän pehmeän hiekkatien nosturiautolla ja järjettömän kokoisella kasalla pehmeää maamassaa. Meidän piti odottaa nosturin työn valmistumista kolmen muun veneen kanssa vierekkäin rantakivikossa.

Rantakivikko oli myös pelottava näky. Lankkujen oli määrä tulla sinne jonnekin väliin, ja niiden jälkeen auton piti päästä rantatörmää kiipeämään. Rantatörmässä oli 15 senttiä korkeita kallionulkonemia, 20 senttiä syviä railoja ja kaikkea muutakin epätasaista. Auto siis hyvin todennäköisesti ottaisi pohjastaan kiinni – varsinkin kun edellä oleva italialaisten nelivetokin otti. Jäisimmekö me jumiin vai koituisiko kohtaloksemme tiukka vasen, joka pitäisi ottaa samantien lankkujen jälkeen? Entäs jos takapyörät tippuisivat lankuilta, kun joutuisin kääntämään niin aikaisin?

Pääsimmekö rannalle ja jos pääsimme, miten suurilla vaurioilla? Se selviää kun Facebook-sivullamme on 10 000 tykkääjää!

– Juho