Möhköfantti lukittuna, mutta missä?
Päivä 8 – Kazakstan #1 – Troitsk – Astana
Rajalla
Makasimme hiljaa auton laverilla valot sammutettuina ja emme tahtoneet saada nukuttua. Ensimmäisen vieraskielisen rajanylityspaikan jännitys oli jo itsessään melkein sietämätön, mutta nyt siellä täytyisi yöpyä.
Olimme olettaneet rajan menevän kiinni jossain vaiheessa, mutta kun kello alkoi lähennellä puoltayötä ja rajan läpi kulki edelleen autoja, meille juolahti ajatus. Mehän voisimme mennä rajan yli heti puolenyön jälkeen!
Pakkasimme auton tulliesittelykuntoon ja kello 00:05 asetuimme rajanylitysjonoon. Venäjän puolella jonotimme reilu puolituntia passintarkastukseen ja pääsimme kaikki kolme läpi, vaikka Mikaelin takaisintuloviisumia vähän kyseltiinkin. Tullimies tarkasteli automme sisältöä taas huikeat 15 sekunttia ja päästi meidät läpi.
Olimme päässeet yllättävän helposti Venäjältä rajojen välialueelle, mutta kuten olimme pelänneet, Venäjän puolella yksikään rajavartija ei ollut ymmärtänyt englantia sanakaan. Oli mielestämme erittäin epätodennäköistä, että Kazakstanin puolella olisi.
Raja Kazakstanin puolella
Kello oli yli yhden kun tulimme Kazakstanin ensimmäiselle vartiopisteelle. Meille annettiin kullekkin maahantulokaavake ja yksi autoa varten, kaikki vain venäjäksi. Takaamme kuitenkin tuli venäläinen nuori mies uudemman mallin Transporterilla ja selitti Kazakstanin rajavartijalle, että emme osaa venäjää. Hän oli ilmeisesti huomannut sen Venäjän puolen jonossa, kun heilutimme käsiämme ja yritimme selittää että Mikael lentää kotiin.
Rajavartia hymähti, katsoi meitä ja otti laput takaisin käsistämme. Hän avasi meidän passit, etsi Kazakstanin viisumit ja rupesi niiden pohjalta täyttämään meidän maahantulopapereita! Hän oli yksin pisteellään, joten aina välillä hän otti ohi ajavilta lappuja vastaan, mutta alta kymmenen minuutin meidän kaikkien paperit oli täytetty ja pääsimme jatkamaan matkaa passitarkastukseen. Aivan mahtavaa palvelua isolla hymyllä ko 01 aamuyöstä.
Passitarkastuksessa istui iso vakavanaamainen mies pienessä kolmen neliön loossissa. Hänenkin ilmeensä kuitenkin vähän kirkastui, kun tuli meidän vuoro näyttää passejamme. Ilmeisesti mielenkiitoiset kasvot ja habitus varustettuna isolla hymyllä on mukavaa vaihtelua hapannaamaiseen rekkamiestulvaan. Passit saivat leimat ja auto laitettiin Kazakstanin tietokantaan.
Sitten tuli viisumien vuoro. Hetken aprikoituaan iso rajanylitysmies leimasi nekin ja totesi meille iloisesti ”5 days”. Huh, minkälainen jännite laukesi meidän mielistämme sillä samalla hetkellä. Meidän ei tarvinnut paahtaa kahta reissun pisintä päivää kieli vyön alla.
VINKKI: Kun olet virkavallan kanssa tekemisissä, pidä aina asenne kohdillaan. Iloinen turisti on aina tervetullut ja saa parempaa kohtelua!
Kazakstanilainen tullimies oli yhtä kiinnostunut meidän auton sisällöstä kuin venäläinen kolleegansa, joten olimme hetkessä Kazakstanin puolella. Samainen nuori transportermies, joka autteli meitä ensimmäisen virkailijan kanssa, odotti meitä rajan toisella puolella, pysäytti meidät ja viittoi pientä vihreää koppia tien oikealla puolella. Hän totesi vaan ”Green Card, Green Card”, joka yleensä viittaa auton vakuutulseen. Kiitin kohteliaasti ja mietin mielessäni, että johan on avulias mies, kunnon auttava enkeli.
Green card kopperossa istui pieni pyöreä kolmikymppinen Kazakstanilaisnainen. Hänelläkin oli hymy korviin saakka ja hänen avuliaisuutensa oli suunnaton. Saimme viiden päivän liikennevakuutuksen Kazakstaniin viidellä eurolla, ohjeet missä voimme vaihtaa rahaa, mitä reittiä meidän kannattaa kulkea ja mitä papereista pitää säilyttää maasta poistumista varten. Kaikki parhaimmalla englannilla mitä olimme viikkoon kuulleet.
Olimme onnellisia, huojentuneita ja rättiväsyneitä kun kurvasimme 24h bensa-aseman pihaan yöksi. Auto oli muutamassa minuutissa yökunnossa ja nukahdimme samantien.
Matka Astanaan
Nukuimme aamuseitsemään asti bensiksen pihalla, jonka jälkeen lähdimme 840 kilometrin reitille Astanaan. Kazakstanin kohdalla voidaan puhua siitä kuuluisasta ”aakeeta laakeeta” -maisemasta, ei nimittäin pahemmin silmä tökkää koko maassa ennen horisonttia.
Silmä tökkää vain hulluun suomalaiseen!
Reittimme kuului seurata M36 tietä, mutta vaikka tie oli kartoissamme oranssi päätie, se pieneni koko ajan ja oli hirveän huonossa kunnossa Kostanayin jälkeen. Jatkoimme tietä pitkin eteenpäin, sillä kyltit oli oikeat ja ajattelimme vain että tiet ovat huonompia täällä Kazakstanissa. Tie huononi huonomistaa ja liikenne sillä väheni. Yhtäkkiä kuitenkin tien keskellä oli iso kasa soraa, joka kukki jo ties mitä kedonkukkaa.
M36 pääväylä tai mitä siitä on jäljellä.
Olimme lievästi ilmaistuna hämmennyksissä kun palasimme edelliseen kylään ja rupesimme kysymään ohjeita Astanaan; paikallinen poliisi ohjasi meitä pohjoista kohti, kun tiesimme toisen päätien Astanaan menevän etelässä parinkymmenen kilometrin päässä. Otimme kuitenkin poliisin neuvosta vaarin ja lähdimme köröttelemään kuoppaista asfalttia 150km pohjoiseen Kokshetaun kaupunkiin.
Kokshetauhun tie oli niin pientä, että sitä ei näkynyt kartoillamme. Eksyimme puolisen tusinan kertaa pikkukylissä, yhdessäkin kolmen tien kylässä kolme kertaa. Tilanne alkoi taas olla jännittynyt, sillä valoisaa oli jäljellä enää nelisen tuntia ja viimeisin tiekyltti joka osoitti Astanaan oli näyttänyt yli neljääsataa kilometriä. Koksetaun tietä etenimme korkeintaan 50km/h.
Eksyessä löytää kaikennähköistä mielenkiintoista.
Emme olleet saaneet suurlähetystöstä ketään kiinni, varmistaaksemme että passimme olivat siellä. Emme myöskään tienneet yöpaikasta, paikallista rahaa me emme olleet saaneet vaihdettua ja kortti ei ollut käynyt maksuvälineeksi kertaakaan Kazakstanissa.
VINKKI: Kannattaa kuunnella paikallisia. Eritoten silloin kun kysymys on sellainen johon jokainen heistä varmasti tietää vastauksen.
Paikallinen poliisi tiesi kuitenkin mistä puhui. Kokshetaun jälkeen nimittäin tie Astanaan oli upouutta kuusikaistaista moottoritietä koko parinsadan kilometrin matkan perille asti. Möhköfantti puhkui innosta kun se sai painella sileää tietä sielunsa kyllyydestä ja karistaa matkan pölyt tuuleen.
Astanassa löysimme pian ruokaa, rahanvaihtopisteen ja pienellä arpapelillä oikein kohtuullisen hotellin, jonka pihaan lukitsimme möhköfantin(kuva ylhäällä). Seuraavana päivänä matkamme tulisi jatkumaan suurlähetystön kautta niin pitkälle etelään kuin vain suinkaan kerkeäisimme.
Juho