Bishkek
Bishkek on suuri vihreään huntuun pukeutunut kaupunki. Kadunvarret ovat täynnä isoja lehtipuita, ja jokaisella kadulla on vielä leveä tila jalankulkijoille ennen rakennuksia. Lehtipuut verhoavat näkyvyyden rakennuksiin niin täydellisesti, että on hankalaa löytää etsimäänsä, oli kohde sitten rahanvaihtopiste, ruokapaikka tai katukyltti. Vehreys kuitenkin luo Bishkekiin rauhallisen ja rauhoittavan tunnelman. Oli huikean virvoittavaa vain kävellä kortteleiden ympäri tutkien tarjontaa ja paikallisten arkea.
Bishekiläisiä mummoja.
VINKKI: Kirgisia poisti juuri suomalaisilta turisteilta viisumitarpeen, eli nyt voit helpolla nauttia tästä keskiaasialaisesta helmestä.
Kirgisian pääkaupunki itse asiassa yllättikin hyvällä tarjonnallaan; kaikkea, mitä ikinä tarvitsimmekin, myös löytyi. Hyviä ruokapaikkoja, jossa ateriat maksoivat 2-4€, oli vieri vieressä, ja isoimmissa kaupoista löytyi kaikkia mahdollisia tarvikkeita ja ruoka-aineita. Lisäksi löysimme ravintolan, jossa oli melkein 20/20mb netti – maasta, jossa emme olettaneet pääsevämme nettiin ollenkaan.
Netin tehokäyttöä
Ensimmäistä kertaa Pietarin jälkeen meillä oli vakaa ja nopea netti, jota saatoimme käyttää tuntikaupalla. Tätä tilaisuutta oli pakko käyttää hyväksi, ja laitoimmekin nettiin monen päivän videot, kuvat ja tekstit. Vietimme ravintolassa yhteensä 9 meidän 12 hereilläolotunnista Bishkekissä. Nyt myöhemmin onkin käynyt ilmi, että ainakaan viikkoon sen jälkeen meillä ei ole ollut netistä tietoakaan, joten oli hyvä, että käytimme nettiä silloin, kun sitä oli.
Lounas Bishekissä
Halusimme lähteä ajamaan 400km päähän Narynin kaupunkia kohti jo aamuselta, mutta koska Mikael tarvitsi vielä aikaa yhden videon viimeistelemiseen ja Youtubeen laittamiseen, jäimme lounasaikaan asti ravintolaan.
Myöhästynyt lähtö
Pääsimme lähtemään noin 13:30 Bishkekistä kohti Narynia. Meille oli kerrottu matkan kestävän 6 tuntia, ja tiesimme, että seitsemän aikoihin tulisi pimeää.
Lähdimme ajamaan Bishkekin tasankoa pitkin, kohti Issy-Köl-järvelle nousevaa solatietä. Oli mielenkiintoista nähdä, miten Möhköfantti suhtautuisi ensimmäisiin kunnon nousuihin – tähän asti kun oltiin ylitetty vain pieniä nyppylöitä Uralilla.
Möhköfantti ei hätkähtänyt yhtään, vaikka nousimme Narynin tiellä parhaimmillaan 3200 metriin. Reitti oli osittain upeata uutta asfalttia, mutta juuri noilla korkeimmilla kohdilla tie oli tasaista soratietä.
VINKKI: Niin kauan kuin ajamallasi tiellä kulkee kuorma-autoja, tulet pääsemään omalla autollasi myös läpi tulevista esteistä.
Meitä kuskeja puolestaan maisemat kyllä hätkähdyttivät. Rico ja Mikael eivät olleet edes nähneet lumihuippusia vuoria aikaisemmin, ja ei minullekkaan yli 3000 metrissä ajaminen mitään arkipäivää ole. Maasto oli lisäksi jotain hyvin erilaisempaa kuin missään muussa vuoristossa, jossa olen nähnyt. Rinteet olivat keltaista, punaista, harmaata tai kaukaa katsottuna jopa purppuraa kiveä.
Laaksot taas olivat vehreitä kesälaitumia lehmille, vuohille, lampaille ja jopa muutamalle yakille ja kamelille. Välillä tietä pystyi katsomaan monta sataa metriä ylöspäin, ja hetken päästä saimme katsella samaa pistettä monta sataa metriä alaspäin. Ympäröivät rinteet eivät olleet jyrkkiä tai uhkaavia vaan tasaisesti kohoavia. Jos vuoret eivät olisi olleet niin vieri vieressä ja lomittain, ne melkein olisivat käyneet tuntureista.
Naryn
Kun saavuimme Narynin kaupunkiin, oli jo aurinko laskenut. Vuoristossa auringonlaskusta täyteen pimeyteen on vain muutama hassu minuutti. Naryn ei pimeällä näyttänyt ollenkaan niin suloiselta pikkukylältä, kuin se oli kymmenen minuuttia aikaisemmin ilta-auringossa näyttänyt.
Kanjoni, jota pitkin Naryniin saavutaan.
Täytimme tankkimme dieselillä maksaen viimeisillä someillamme (Kirgisian valuutta) vain tajutaksemme, että kaikki rahanvaihtopisteet olivat kiinni. Kortti ei ollut käynyt enään Venäjän jälkeen oikein missään, joten tässä sitä nyt oltiin; pienessä kehitysmaakaupungissa ilman rahaa, majapaikkaa ja iltaruokaa.
Yöpyminen
Päätimme kysyä bensa-asemalta, jossa juuri tankkasimme, että voimmeko olla sen pihassa yötä. Hetken aikaa se näytti käyvän päinsä, kunnes meidät ajettiin pois jonkun isompikenkäisen toimesta.
Siirryimme kaupungin seuraavaksi parhaimman näköisen bensa-aseman pihaan, johon vain parkkeerasimme sen suurempia lupia kyselemättä. Olimme ehtineet jo vartin makoilla auton laverilla unta etsien, kun kuulimme koputusta auton ikkunassa. Bensa-aseman omistaja tuli virkkomaan, että ei tässä saa parkkeerata.
OPITTUA: Tarkista, voiko bensa-aseman pihalla olla yötä ennen, kuin valitset, millä asemalla tankkaat. Asiakkaana on paljon suuremmat mahdollisuudet saada lupa kuin tyhjätaskuisena ohikulkijana.
Pienen neuvottelun ja pienen setelin jälkeen saimme kuitenkin jäädä asemalle yöksi. Olimme taas puoli tuntia olleet unten rajamailla (paitsi Rico, joka nukkuu aina kuin tukki samalla sekunnilla, kun päänsä kallistaa), kun seuraava koputus kuului. Emme osanneet arvata muuta, kuin että nyt pitää sitten varmaan oikeasti siirtyä.
Koputus tulikin bensa-aseman omistajan tyttäreltä, joka kaipasi Mikaelin yhteystietoja. Neiti halusi harjoitella englantiaan, joka muuten oli paikallisesti tasokasta jo valmiiksi, ja tarvitsi siihen ehdottomasti puhelinnumeroa tai sähköpostia. Mikaelilla on siis Kirgisiassa ainakin yksi fani!
Yöpaikkamme aamun sarastuksessa.
Nukahdimme sitten lopulta ja heräsimme kukonlaulun aikaan (kirjaimellisesti) jatkaaksemme eteenpäin. Aamulla herättyämme tajusimme myös yhden asian, joka olisi ollut kiva tajuta edellisenä iltana. Bensis, jonka pihalla olimme, ei ollut 24h bensis, vaan se, sen valot ja sen kamerat olivat menneet kiinni vähän nukahtamisemme jälkeen. Olisi siis toisin sanoen ollut aivan sama, jos olisimme nukkuneet parkkeerattuna kaupungin pääraitille. Ajatus kyllä herätti meidät nopeasti.