Lähdimme taas kiitämään Qazvinista aikaisin aamulla. Aurinko oli jo noussut, mutta kaupungissa ei ollut ketään liikenteessä. Matkan aikana on ollut yllättävää huomata, kuinka erilaiset rytmit eri mailla ja kaupungeilla on. Qazvin ei selkeästi ollut aamuvirkuin kaupunki tähän mennessä.
Pysähdyimme parin tunnin päästä tauolle tienvarteen vaihtamaan kuskia ja huomasimme pienen tiilihökkelin tien vieressä. Kävelimme sisään ponnekkaasti ja viitoimme, että olisikohan tarjolla syötävää. Vajaalla kolmella eurolla yhteensä söimme sitten kukin munakkaan mausteilla, melkein neliön verran lettuleipää, oranssia limunaatia ja sipulia aamupalaksi. Ateria oli lähimpänä paikallista ruokaa mitä Iranista löysimme. On se kumma kun purilaiset ja pizzat ovat niin suosittuja, ettei meinaa muuta saada!
Maisemat vilistivät ohi kolmikaistasella moottoritiellä. Vauhtia hidastivat ainoastaan tietullit (mäkien lisäksi). Suurin osa rahastajista kuitenkin vain hymyili meidät nähdessään ja käski jatkamaan matkaa maksamatta. Vieraanvaraisuutta osoittava ele kait sekin.
Pikkuhiljaa maisemassa alkoi kohota suunaton lumihuippuinen vuori: Ararat. Jo Nooan ajoilta tuttu tulivuori makasi hiljaisessa yksinäisyydessään horisontin korkeimpana kohtana. Meille Ararat oli iso virstanpylväs, se nimittäin oli Turkin puolella!
Raja
Hetken kuluttua olimme Iranin ja Turkin raja-asemalla. Oletimme tämän olevan yksi monimutkaisimmista rajoista koko matkalla, mutta yllätyimme taas positiivisesti. Iranin puolella meidät autettiin nopeasti jonon ohi, vaikka emme sitä pyytäneet. Meidän 40 litraa dieseliäkin sai lähteä maasta, vaikka kaikkien muiden kanisterit takavarikoitiin. Olimme jo jonon ensimmäisinä ajamassa Turkkiin, kun tajusimme ettei meillä ollut maastapoistumisleimoja.
Hetken aikaa mietimme, ajaisimmeko vain Turkkiin ja unohtaisimme poistumisleimat. Oli kuitenkin olemassa mahdollisuus, että minun ja Misan passien jatkoajoista tulisi haloo ja sakkoja. Päätimme kävellä takaisin ja hankkia passeihimme leimat.
Kävelimme tuimannäköisen naistullivirkailijan kopin luo Turkin suunnasta. Hetken aikaa hän katseli passejamme ja rupesi sitten leimailemaan meitä ulos. Kysyin nopeasti, voisinko käydä vielä kahvilassa tuhlaamassa 400 000 rialiani, jotka olivat jääneet taskuni pohjalle (noin 10€). Ostin 12 pikkupulloa limua, 12 tölkkiä mehua, 6 pakettia purkkaa, 6 suklaapatukkaa ja 6 pakettia pastilleja ja silti minulta jäi kolme euroa käyttämättä.
Turkin puolella jouduimme ostamaan autolle vakuutuksen, joka maksoi 25€, mutta muuten kaikki meni mainiosti. Hetken aikaa toki tullivirkailija etsi viisumia passistamme, kunnes tarkasti koneelta etteivät suomalaiset tarvitse viisumia Turkkiin.
Ararat
Koko ajan tullissa ja raja-asemilla katselimme Araratia. Siinä se killitti yksinäisyydessään kauniissa iltapäivän auringossa. Kohta pääsisimme sen juurelle.
Samalla kuin ajelimme rajalta vievää tietä pitkin ohi Araratin, näimme vasemmalla puolellamme kaksi sateenkaarta. Ne olivat pieniä ja hentoja, niin pieniä ettei kamera oikein niitä erottanut. Ei se silti muuttanut sitä tosiasiaa, että olimme samassa paikassa, jossa Nooa oli aikoinaan ollut, ja näimme saman ilmiön nyt, vaikkei sadetta ollut missään. Sanomattakin lienee selvää, että jatkoimme matkaa erittäin hyvillä mielin kohti Turkin seikkailuja!