Päivitystä Möhköfantin pelastusoperaatioon:
Lauantai alkoi hitaasti. Mumbailainen elämänrytmi oli saanut otteen meistä, sillä täällä mennään töihin siinä kymmenen yhdentoista aikaan aamusta, ollaan töissä ilta seitsemään ja mennään nukkumaan noin kahdelta. Lisäksi aikaeron takia olimme joutuneet selvittelemään lähetyslistoja yms Suomen poikien kanssa melkein kolmeen.
Aloitimme lauantaipäivän soittelukierroksella: listalla oli lentoyhtiön rahtiosasto, tullin apulaisjohtaja, tullin PR-pomo, tullin Carnet-vastaava ja lentoyhtiön rahtiosaston hommaama tulliselvitysmies. Tulliselvitysmies vaikutti asiansa osaavalta kaverilta ja totesi selvittämisen onnistuvan samana päivänä. Hän tarvitsi asiakirjoja, jotka toimitimme sähköpostitse. Vasta sen jälkeen tuli hintapyyntö: 2000€ tulliselvityskustannuksista!!! Kohteliaan poliittisesti suljin luurin selvitysmiehen korvaan.
Lähdimme ajamaan kohti tullitaloa, Airport Cargo Customs Centeria, vaikka kello oli jo 14.00. Selvitysmiehen kanssa toilailuun oli tuhraantunut kaksi tuntia aikaa, jota meillä ei ollut. Melkein tunti kului tullialueen pääportista sisään pääsemiseen, sillä siihen vaadittiin kaksi kopiota henkilöllisyystodistuksesta, kopio carnetista, kolme allekirjoitusta eri henkilöiltä, kutsukirje, kolme jonotusta, kaksi henkilöllisyystarkastusta, yksi läpivalaisu, yksi ruumiintarkastus ja kaikkien mukana olevien arvotavaroiden listaaminen.
VINKKI: Kanna mukanasi aina kaikista mahdollisista papereista ainakin 5 valokopiota. Oli kyseessä sitten passi, Carnet de Passage, ajokortti tai viisumi, valokopioita saattaa tarvita mitä yllättävimmissä tilanteissa.
Selvittyämme viimein sisälle juoksimme päättömästi ympäri intialaista tullirakennusta jutellen milloin kenenkin kanssa. Tarkoituksenamme oli saada Suomesta lähetetyt auton varaosat saman päivän aikana sieltä ulos ja suoraan huoltamolle. Kävimme puolen tusinan ihmisen juttusilla, jotta löytäisimme Carnet-osaston.
Juho harjoittelee ilmeitä PR toimistossa ennen pomomiehen sisääntuloa. Kuvaaminenhan oli kiellettyä kaikkialla alueella.
Mitään Carnet-osastoa ei koko talossa kuitenkaan ollut. Tai itse asiassa oli, mutta se oli tarkoitettu hetkellisinä tuontitavaravarastona messukalustolle. Siitä ei ollut meille hyötyä. Mitään keinoa saada tullimiehiä tajuamaan, että kyseessä olisi tullivapaa lähetys tullivapaalle autolle, ei tuntunut olevan. Aika alkoi loppua kesken.
Tunnetilamme vaihtelivat nopealla tempolla ahdistavan epätoivon ja toiveikkaan jännityksen välillä.
Löysimme tullin PR-vastaavan puheille. Hän kuuli tarinamme, tarjosi päivän ensimmäiset kupit teetä ja ohjasi meidät seinän toiselle puolelle, jossa luultavasti voitaisiin auttaa. Tärkeimpänä neuvonaan hän kuitenkin käski meidän unohtaa Carnetin ja verovapauden, mikäli halusimme pakettimme ulos nopeasti.
VINKKI: Vaikean byrokratian maissa pelaa järjestelmän ehdoilla! Jos pojille tuntuu olevan hankalaa tajuta jotain käsitettä, niin tullaa tuote (tai mitä milloinkin) siten kuin he haluavat.
Pääsimme tullipuolelle, jossa päällysmiehet olivat erittäin avuliaita ja saimme kupit teetä keskitason virkamiesten toimistossa, samoin kuin apulaiskomissaarin huoneessa. Kaikki vakuuttelivat, että asiat järjestetään. Ja niin kai he järjestelivätkin, tulliselvitys tehtiin etukäteen ja paketin luovutus jäi tullimaksua ja tullitarkastusta vaille valmiiksi.
Sitten he ohjasivat meidät agentin puoleen, joka kuultuaan tarinamme halusi auttaa meitä vakiohinnoilla (mikä lienee erikoistarjous valkoiselle miehelle.) Agentin kanssa sitten järjestelimme kaikkea mahdollista pitkin iltaa.
Tarvitsimme enää lentoyhtiön rahtipalveluista vastaavalta firmalta kuittauksen paketin saapumisesta ja delivery orderin. Menin juttelemaan firman toimistoon, mutta he totesivat hyvin epäkohteliaasti olevansa kiinni. Valitin, itkin, anoin, ruikutin ja pyysin armoa, ja pitkän taistelun jälkeen sain toimiston palvelutiskiä pyörittävän koppavan nuoren miehen suostumaan avaamaan hetkeksi kassan uudestaan 1400 rupian delivery order -maksun maksamista varten. Sovimme, että delivery orderin voi noutaa yöllä sen jälkeen kun lento on saapunut. Oletin sen olevan valmiin noudettavaksi siten myös aamulla.
Oli viittä vaille pimeätä kun lähdimme pois!
Tuli pimeä ilta, tuli yö, ja tuli aamu.
Sunnuntaina tunteistamme päällimmäiseksi jäi kuitenkin tuttu epävarmuus. Tulin aamulla paikalle ja tapasin agenttimme kymmeneltä lentorahtiyhtiön toimistossa. Toimistossa oli vain vartija. Ilmeisesti minun olisi pitänyt hakea paperit klo 23:45-00:00 välisenä aikana, koska toimistohan ei ollut auki sunnuntaisin. Taistelin vartijan kanssa yhteystiedoista. Hän vain soitti samaiselle koppavalle nuorelle miehelle, joka totesi taas firman olevan kiinni ja löi muutaman kerran luurin korvaan.
En oikein osannut suhtautua tähän nuoreen mieheen. Toisaalta hän oli ensimmäinen intialainen, joka kohteli minua kuin ketä tahansa: kun kauppa oli kiinni, se oli kiinni. Toisaalta hän oli myös ensimmäinen intialainen joka ei ollut joustava poikkeustapauksia kohtaan hädän hetkellä. Eihän minulla Suomessa tulisi mieleenkään yrittää saada virastoa aukaisemaan oviaan sunnuntaina; ei se onnistu. Intiassa se oli kuitenkin mahdollista. Kaikki oli sekaisin.
Lentorahtitoimistoon tuli käymään turvallisuuspäällikkö, jolle kerroin tilanteen. Hän soitti nuorelle miehelle, joka sitten ilmaantui runsaan puolen tunnin päästä rahtiterminaalin pukeutuneena ja hyvin, hyvin tuohtuneena. Sain delivery orderini ja isot torut nuorelta mieheltä kun en tullut yöllä hakemaan papereja, niin kuin oli sovittu. Enpä ollut aikaisemmin koskaan saanut toruja intialaiselta. Hämmennykseni kasvoi suunnattomasti.
Eipä delivery orderkaan kyllä auttanut, sillä pankin ja tullin järjestelmät oli nurin. Kaiken kukkuraksi en päässyt edes tulliin, koska pääportin lupalappuni oli mennyt umpeen. Uutta lappua en saanut, vaikka istuin portin pielessä ja mökötin kaksi tuntia. En päässyt läpi edes siitä huolimatta, että puhuin melkein kaikkien vartioiden ja lappuvirkailijoiden kanssa, soittelin läpi kaikki kontaktini ja juonin juonimisesta päästyäni.
Loppujen lopuksi saamme lähetyksen ulos huomenna kello 11 (ehkä?), mikä jättää Volkswagenin huoltotiimille tasan 24 tuntia aikaa suorittaa Möhköfantin leikkaus ennen kuin sen pitäisi olla satamassa keula kohti Irania. HUH HUH! Katsotaan mitä tästä tulee!