Aamu
Heräsimme Gilgitin aamuun aikaisin, sillä tiesimme, että edessämme oli pitkä matka. Paikalliset ajoivat Gilgitistä Islamabadiin 16 – 20 tunnissa, mutta me emme tienneet, kauanko meiltä siihen menisi. Valoisaa aikaa oli tarjolla vain 14 tuntia. Emme halunneet saapua Islamabadiin pimeällä etsimään majapaikkaa, joten oli aivan pakko päästä matkaan ani varhain.
Aamupalalta mukaamme tarttui kylläisen vatsan lisäksi kaksi norjalaista salamatkustajaa päivän ajoreissulle.
Autosta valui edelleen keltaista nestettä. Tutkimme vuotokohdat ja totesimme ongelman olevan ohjaustehostimessa, joka oli heittänyt koko sisältönsä ulos. Soitimme pikapuhelun Akille Suomeen (kiitos kun vastasit, vaikka kello taisi olla 4 aamuyöstä), jossa selvisi, että autolla voi ajaa, mutta pumppu joudutaan sitten vaihtamaan myöhemmin, viimeistään Suomessa.
Emme halunneet jäädä Pakistaniin yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko, joten lähdimme nopeasti tien päälle. Ohjaustehostimen pumppu piti hirveätä meteliä ja rattia sai vauhdissakin kääntää kovemmin kuin 80-luvun Toyotan rattia parkkipaikalla. Jokainen tien epätasaisuus, kolo ja pikkukivi hakkasi käsiä niin paljon, että jouduimme vaihtamaan kuskia aina parin tunnin välein, kun kädet olivat aivan turtana.
Haaste
Meillä oli kuitenkin suunnaton haaste edessä päivälle. Matkaa piti taittaa tosissaan, ilman ylimääräisiä kuvaustaukoja, ruokataukoja tai mitään muutakaan. Ajoimme Ricon kanssa vuoronperään niin kovaa kuin oli turvallista ajaa.
Upeita maisemia vilisi oikealla ja vasemmalla. Tieltä oli käytännössä koko ajan kymmenien metrien pudotus joen puolelle. Ohitimme kauniita vehreitä kyliä vuorten rinteillä. Kaikki tuntui kuitenkin jotenkin erilaiselta, kun mielessä oli pelon hitunen. Onneksi emme tienneet itsemurhaiskuista, joita oli useita päivän aikana eri puolilla maata. Tieto niistä olisi saattanut kasvattaa pelon kohtuuttomaksi.
Ajoimme niin kovaa kuin mahdollista ja saavutimme vähän alle 50 km/h keskinopeuden, vaikka tiet olivat käytännössä tyhjiä. Poliisin tarkastuspisteitä oli vähintään parinkymmenen kilometrin välein; pahimmillaan väli oli alle kilometrin. Jokaisella tarkastuspisteellä piti antaa lista autossa matkustavista henkilöistä.
Pyssymies matkassa
Yhdellä tarkastuspisteellä etupenkille istahti poliisi rynnäkkökiväärin kanssa turvaamaan matkaamme. Yli kahdenkymmenen kilometrin verran poliisi oli kyydissämme, ja seuraavat kymmenen kilometriä meitä seurasi poliisiauto. Kumma kyllä Rico rauhoittui täysin poliisin läsnäolosta. Meitä muita rynnäkkökivääri ei erityisemmin rauhoittanut.
Jyrkänteet
Joki vieressämme laski kokoajan alaspäin, mutta jostain syystä tie ei. Yhtäkkiä huomasimme ajavamme kapeaa tietä, jonka reunalla oli vähintään 300 metriä pudotusta. Onneksi liikennettä oli vähän ja saatoimme välillä ajella väärällä puolella tietä, kauempana rotkon reunasta. Kun kohtasimme vastaantulijoita tai kivivyöry oli peittänyt toisen kaistan, renkaista pudotukseen oli alle puolen metrin matka.
Kaikki kuskit tiesivät, missä Möhköfantin reunat menevät ja nyt sille oli oikeasti tarvetta. Renkaista oli vain parinkymmenen sentin matka pudotukseen. Tämä lisäsi jännitystä, sillä rikkinäinen ohjaus saattoi heittää autoa töyssyistä aina kymmenen senttiä suuntaansa.
Tie loivenee
Vihdoin Karakoram Highway rupesi laskeutumaan yhä tasaisempaan maastoon, mikä oli meille eduksi, sillä aurinko laski kanssamme kilpaa. Alkoi olla selvää, ettemme ehtisi Islamabadiin ennen pimeää, joten katselimme opaskirjoista vaihtoehtoja.
Huomasimme, että Abbottabad oli sopivasti matkan varrella ja ehtisimme sinne juuri ennen pimeää. Ajoimme suoraan hotellin sisäpihalle, asettauduimme taloksi ja aloimme etsiä nettiä, jolla päivitellä kotiin kuulumisia. Olo tuntui helpottuneelta, turvallisesti perillä tänäänkin!
Mikael yritti päivittää Facebookiin sijaintiansa. Yllätykseksensä hän huomasi yleisimmän check-in:n alueella olevan Osama’s compound, joka oli merkitty teurastamoksi. Pieni nopea googletus ja tajusimme olevamme yötä alle kahden kilometrin päässä siitä paikasta, missä Osama Bin Laden oli piileskellyt vuosia ja mihin hänet oli lopulta tapettu. Turvallisuudentunteemme katosi.
Vakavaa poikaa netin ääressä.
Ulos
Yö sujui ongelmitta ja lähdimme taas kukonlaulun aikaan eteenpäin. Halusimme ulos Pakistanista mahdollisimman pian. Löysimme itsemme pian Pakistanin M2 motarille ja voi sitä autuutta! Olimme ajaneet viimeksi Kazakstanissa yli 100 km/h nopeutta. Nyt edessämme aukesi ehkä yksi maailman parhaista moottoriteistä ja ihan täysin tyhjänä. Parasta kuitenkin oli, että motari jatkuisi koko matkan rajalle saakka!
Uskaltauduimme pysähtymään motarin levähdyspaikalle, jossa oli pieni autokorjaamo. Pakistanilainen mekaanikko korjasi ohjaustehostimen vuodon narulla ja perustyökaluilla ja lisäsi samalla uudet öljyt. Koko proseduuri maksoi öljyineen noin 16 €. Ohjaustehostin toimi hienosti ja vuotoja ei näkynyt, joten jatkoimme matkaa.
Raja
Möhköfantti viiletti 130 km/h Pakistanin rajalle asti. Raja on yksi mielenkiintoisimpia maailmassa, sillä se on ainoa toimiva maaraja Intian ja Pakistanin välillä. Maissa on yhteensä puolitoista miljardia asukasta. Silti meidän Möhkö oli 248. auto, joka ylitti tuon rajan vuonna 2012.
Pakistanin ja Intian väliseet viilentyneet suhteet olivat kuitenkin viimeisin ongelmamme, kun pakistanilainen tullivirkailija huomasi ongelman meidän auton papereissa. Carnet de Passage, eli autolle Ruotsin autoliiton myöntämä auton passi, oli väärällä moottori- ja runkonumerolla varustettu. Yhteensä neljä Z kirjainta olivat vaihtuneet Carnetissa 2 -numeroiksi. Ymmärrettävä kirjanpitovirhe, mutta tarpeeksi jumittaakseen pakistanilaisen tullin järjestelmän.
Tullivirkailija rupesi inttämään, että nyt meidän pitää palata takaisin Lahoreen ja odottaa siellä uutta Carnettia Ruotsista. Melkein viikko ekstraa Pakistanissa ei kuulostanut houkuttelevalta.
Seuraavalla kerralla selviää pääsimmekö ulos Pakistanista vai jouduimmeko taas kerran kääntymään rajalla takaisin…